Tama maisema houkutteli meidat lahtemaan Hobartista Tasmanian luoteisrannikolle muutaman muun auton saattelemana. Olli ja Kaija olivat menossa sukulaistensa kanssa Sandy Capeen ja me tietysti keksittiin lahtea mukaan. Tama kyseinen 4WD reitti on luokiteltu vaikeaksi eika sinne saa edes lahtea yksin. Oli siis hyva saada seuralaisia jotka olivat jo ennenkin kyseisella paikalla kayneet.
Menomatka oli leppoisa eika ongelmia juurikaan kohdattu. Ajoimme maastossa kivista polkua parikymmenta kilometria jonka jalkeen rannalla tuli ajettua n. 10km. Leiriydyimme joen rannassa muutaman paivan ankeriaita kalastellen ja maisemia ihmetellen. Hienolta naytti.
Joen ylityksia oli rannallakin mutta niista yleensa selvittiin ajamalla kaasu pohjassa ja kadet ristissa.
Monkija jai jumiin jokeen ja sammui siihen. Juokseva vesi alkoi valittomasti kaivaa monkijaa syvemmalle hiekkaan ja tositoimiin oli ryhdyttava pikaisesti. Mina tietysti otin kuvia niinkun nakyy. Monkkari kuitenkin saatiin ylos ja matka saattoi jatkua. Tama pieni episodi kuitenkin valotti meille hiekan ja veden yhteistoiminnan vaarallisuudesta rannalla ajettaessa.
Tama kyseinen paikka on myos tunnettu juoksuhiekasta jota syntyy kun merilevaa jaa hiekan alle. Merenkaynti voi olla kovaa talla rannikolla jolla vastassa toisella puolella on Etela- Amerikka. Sinne on aika matka ja aallot voivat muodostua kookkaiksi. Nain on.
Meille kuitenkin Sandy Cape rantoineen osoitti parhaita puoliaan ja antoi meidan rauhassa ajella pitkin rantoja ja metikoita parin paivan ajan.
Muutaman paivan olostelun jalkeen paatimme kuitenkin jatkaa matkaa. Ollilla ja Kaijalla oli samat aatteet joten seuraakin saatiin. Kurvasimme auton leiripaikalta takaisin trakille ja ihan hyvalta naytti. Merenkaynti oli tosin kovempaa ja meita varoitettiin juoksuhiekasta. Neuvojen mukaan lahdimme ajamaan lahella veden rajaa ja siita seurauksena alkoikin tuskanhiki karpaloida otsalla. Huomasimme etta hiekka upotti todella paljon enemman kuin tullessa ja toyossa hadin tuskin riitti potku kaasutella upottavaa rantaviivaa aaltojen hipoessa renkaita. Tiesimme etta jos auto jaa jumiin siihe se kaivautuu hetkessa niin syvalle ettei sita saa millaan pois. Janne ajoi minka pystyi ja mina puristin kauhukahvaa ja toivoin ettei meidan rakas kotilo jaisi siihen paikkaan. Reissun pelottavimmat kymmenen kilometria olivat kuitenkin pian onnellisesti ohi ja saatoimme olla todella kiitollisia etta auto oli viela meilla. Rannalle on aiemmin menetetty muutama neliveto juuri kyseisissa olosuhteissa.
Nyt kuitenkin olemme takaisin sivilisaatiossa ja laitamme kolarikolhuja kuntoon. Katsotaan mihin seuraavaksi paadymme ja milloin meista taas kuuluu. Kuvia taas loppuun ja taataa.
